Mediaanissa ja Mielikuvatoimisto - erilaiset blogiserkukset

Moni on ihmetellyt, miksi pidän kahta blogia. En ehdi päivittää molempia edes viikoittain. Eikö olisi fiksumpaa kanavoida aika ja ajatukset yhteen blogiin?

Kyllä, toki.  Ja toisaalta ei. Vaikka kirjoittaja onkin sama, ovat aihepiirit ja niiden käsittely erilaiset.

Aloitin bloggaamisen talvella 2012. Mediaanissa-blogissa olen ruotinut vapaa-ajan asioita ja perheen kanssa touhuamista. Ihastuin bloggaamisen vapauteen ja monipuolisuuteen. Vajavaisilla teknisillä taidollanikin saatoin luoda oman median, johon valitsin fontit, värit ja mallin, ideoin ja kirjoitin asioista, jotka minua kiinnostivat.

Syksyllä 2012 aloitin rinnalla matkablogin, kun vietin perheineni syksyn New Yorkissa.  Puraisuja Isosta Ompusta -blogissa kirjoitin päiväkirjanomaisesti, mitä oleminen vieraassa suurkaupungissa pienten lasten kanssa antaa ja vaatii.

Sen myötä minulle alkoi avautua myös visuaalisen viestinnän hurmaava maailma. Aiemmin kammosin tilanteita, joissa joudun viestintätehtävissä toimiessani valokuvaamaan; olin kamera kädessä tumpelo.

Silti aloin leikkiä valokuvaaja-graafikkoa blogimaailmassani. Aluksi se tuntui nololta, mutta kun hiukan opin, se osoittautui hauskaksi. Minulla on ollut ilo työskennellä loistavien valokuvaajien ja graafisten suunnittelijoiden kanssa, ja tiedän, että laadukkaita kuvia tai ilmeitä ei synny vain sattumalta. Siksi kynnys tähän leikkiin oli korkea.

Pian perhe- ja vapaa-ajan riennoista kirjoittaminen alkoi tuntua yksipuoliselta, sillä mielessäni kutkutteli jatkuvasti työelämän ilmiöihin liittyviä aiheita, jotka eivät istuneet Mediaanissa-blogiin eivätkä asiakkaille tekemiini toimeksiantoihin.

Tarvitsin uuden kanavan.

Perustin kesällä 2013 Mielikuvatoimisto-blogin, johon aloin purkaa havaintojani työelämän muutoksesta ja lieveilmiöistä. Kirjoituksiini tuli myös kriittinen vivahde. Mielikuvatoimiston julkaisuissa en ole käyttänyt valokuvia, sillä kuvituskuvat ovat mielestäni usein teennäisiä.

Blogeillani on sama äiti, mutta kaksosia ne eivät ole, vaan omanlaisiaan persoonia omine kavereineen. Kumpikin on läheinen ja tavallaan tukee toista - kuin työ ja harrastukset.

Olen alkanut kuitenkin harkita blogieni yhdistämistä ajankäytön, miksei lukijoidenkin kannalta. Työn kautta olen kokenut liikeyritysten liitoissa syntyvät hankaukset ja reviirien vetämisen vaikeuden. Blogifuusiossa saisin kokeilla omaa uusiutumiskykyäni. Voisi kenties syntyä jotakin uutta, kun limittäisin yhteen vapaa-ajan asioita ja työelämän näkökulmia. Uskaltaisikohan tuota kokeilla?

Värejä kaamoksessa

Missä kaikki värit! Olen ikävöinyt niitä loppuvuoden synkeinä, pitkinä viikkoina, kun paljaan maan likaisen harmaa ja kosteiden puunrunkojen tummuus ovat imaisseet ulkoa kaiken valon. Sisätiloissa ledien vaisu loiste nuuduttaa.

Värijanooni hain ja sain helpotusta kahdesta näyttelystä.  Marraskuussa Markus Konttisen näyttely Helsingissä Galerie Forsblomilla läikähdytti. Töiden vahvat värit säteilivät hillittyä energiaa. Maalausten keltaiset, punaiset, pinkit ja vihreät eivät hyökänneet eivätkä räiskähdelleet,  niissä oli lautautunutta voimaa ja mieltä rauhoittavaa tyyneyttä.

Hymyilevä ja keinuva vihreä (2013

Vaaleanpunainen järjestys (2014)

Kuvataiteilija Markus Konttinen (s. 1957) vaikuttaa myös Taideyliopiston Kuvataideakatemian dekaanina. Hassua kyllä, Forsblomilla nähtyjen töiden voimakkaat värit olivat sukua Taideyliopiston 2013 lanseerauksen yhteydessä käytetyille huomioväreille, neonpinkille ja -vihreälle. Värien sukuisuus oli varmasti sattumaa.

Tummaan punaiseen (2014)

Forsblomilta kivenheiton päässä sain virtaa toisen väritaiturin, Anita Snellmanin (1924-2006) töistä. Amos Anderssonin taidemuseo Yrjönkadulla esittelee Snellmanin värikkäitä maalauksia kahdessa kerroksessa vielä tammikuun toiselle viikolle. Virkistyin Snellmanin värikylvyssä ja toisten maailmojen tuulahduksesta ensin marraskuussa ja toisen kerran uudenvuodenaattona.

Jostakin syystä erityisesti värikkäiden teosten äärellä ajatus siitä, ettei taidetta tarvitse "ymmärtää", tuntuu toimivalta. Riittää kun antautuu sen puhuteltavaksi.

Lisätietoja:
Galerie Forsblom/Markus Konttinen
Markus Konttisen kotisivut markuskonttinen.net
Amos Andersonin taidemuseo 

Joulupiparien huumaa

Marraskuun harmaus sen kun syventyy joulukuulle tultaessa. Joulun lähestymisestä kertoo vain lasten tasaisesti nouseva hysteria.

Onneksi on piparin tuoksu. Se virittelee mielen jouluiselle taajuudelle. Minulle se nostaa muistoja lapsuuden jouluista, jolloin saimme veljeni kanssa painella äidin itse valmistamasta mausteisesta taikinasta aatameja, eevoja ja sydämiä. Parasta oli tietysti taikinalla herkuttelu - jääkaappikylmä piparitaikina on enkelten ruokaa. Koko taloon leviävä paistetun joulupiparkakun tuoksu oli huumaava silloin ja on sitä edelleen.

Esikoiseni kanssa aloitin piparitouhun hänen ollessaan parivuotias. Aikamoista suherrusta. Enemmän syntyi kylmään laitettavia jämätaikinapalloja kuin valmiita pipareita. Vuosien myötä ja lapsiluvun kasvaessa olen oppinut ottamaan rennommin. Lapsilla on kasapäin pikkuruisia muotteja, possuja, sydämiä, ukkoja, akkoja, enkeleitä. Niistä he osaavat sommitella hienon, tiiviin kokonaisuuden. Muottien väleihin jäävät hukkapalat he ansaitusti napostelevat.

Muutamana jouluna olemme rakentaneet myös piparkakkutalon. Suoran toiminnan ihmisenä en ole näpertänyt vaativia linnarakennelmia, vaan kehittänyt simppelin piparijalasmökin: kaksi sydäntä ja kaksi kattopalaa. Sarjatyönä niitä valmistuu näppärästi joulutervehdykseksi myös naapureille.

Tänä vuonna meillä oli ilo päästä valmiiksi katettuun piparitalopöytään, vieläpä museossa. 

Osallistuimme lasten kanssa Arkkitehtuurimuseon järjestämään työpajaan, jossa oli valmiina piparkakkutalon elementtejä sekä koristeluun tarvittavat sokerit, pallerot, vieläpä somat ruudulliset liivatelehti-ikkunalasit. 

Arkkitehtikoulu Arkin ystävälliset opettajat hääräsivät piparkakkuarkkitehtuurin tekijöiden apuna. Eivätkä vanhemmatkaan malttaneet pitää näppejään erossa puuhasta - syötävien talojen koristelu jos mikä  on hauskaa!

Koristelujen jälkeen saimme pakata katto-, seinä- ja päätypalat mukaan ja jättää loppusiivouksen huoletta muille. Ihanan helppoa, suorastaan luksusta. Kotona vain sulatamme sokerin ja liimaamme osaset. Voilá – pian korea, makea mökkimme on asukkaita vaille valmis! 

Designmuseosta vaihtelua sadepäivään

Sataa tihuttaa, eikä hämärä hälvene päivälläkään. Lokakuinen sunnuntai ei houkuttele ulos piristymään, mutta lasten kanssa pelkkä kotona möllöttäminen on huono ajatus. Siitä seuraa vain nahistelua, kähinää ja päivän päätteeksi hermoja raastavat nukkumaanmenorituaalit.

Siispä museoon.

Helsingin ytimessä, Korkeavuorenkadulla sijaitsevassa Designmuseossa on usein sellaisia näyttelyitä, joista koko perhe löytää mieluista katseltavaa. Kokoelmanäyttelyssä esitellään kotimaisen taideteollisuuden kehitystä 1800-luvun lopulta tähän päivään. Sieltä on hauska bongata tuttuja astioita ja huonekaluja. Lisäksi museon kahdessa muussa kerroksessa on omat vaihtuvat näyttelynsä. Kierroksen kruunaa herkkuhetki museon rauhallisessa ja valoisassa kahvilassa.

Jarmo Mäkilän teos veti puoleensa yläkerroksen Keramiikka tilassa -näyttelyssä.

 Lapset innostuvat oitis pohjakerroksen Lastenpäivä lasikylässä -näyttelystä.  Vitriineissä esillä olevat teokset ovat värikkäitä ja mitä mielikuvituksellisimpia. Näyttely perustuu Nuutajärven lasikylässä viime kesänä järjestettyyn lasten työpajaan, jossa lapset saivat suunnitella lasista puhallettavia teoksia. Niistä noin neljäkymmentä toteutettiin ammattilaisten voimin.

Melkein hauskinta muksuistamme ovat Fatboy-säkkituolit, joita lojuu näyttelyn taustoja esittelevien videoiden edessä. Löhötuolien kanssa pyöriessä heillä menee iloiset kymmenkunta minuuttia - juuri sopiva tuokio, jonka kuluessa aikuiset ehtivät katsoa näyttelyn.

Hurautamme hissillä ylimpään kerrokseen Keramiikka tilassa -näyttelyyn.  Aulassa ensimmäisenä puhuttelee hiljainen poikien jono Jarmo Mäkilän teoksessa Peiliin piirretty unikertomus eli Kärpästen herra V. Oma metrin mittaisemme menee seisoskelemaan joukon rinnalle, ja epäilee, että patsaspojat saattavat sittenkin olla eläviä.

Viehätyn Marimekon suunnittelijana tunnetun Fujiwo Ishimoton Puutarha-teoksesta.  Keraamiset kukat ja kasvinlehdet on sommiteltu seinänkokoiseksi levolliseksi kollaasiksi.

Ihastuttava on myös Riitta Talonpojan Lumen odotus. Teoksessa yhdistyvät hienosti massa, keveys ja valo, iloisuus ja juhlavuus.

Soile Paasosen 3 kulhoa on eleettömän tyylikäs ja kaunis teos – perinteistä keramiikkaa.

Yläkerran näyttely on kiinnostavasti rakennettu kokonaisuus, jossa keramiikan monimuotoisuus esitellään oivallisesti. Myös jälkikasvu jaksaa kiertää sen mukisematta. Näyttelyarkkitehtuuri on Hannele Grönlundin varmaa käsialaa.

Ainoa miinus on ärsyttävä näyttelyteksteillä kikkailu. Tekstit kiemurtelevat seinillä graafisina elementteinä, joiden sanomaa on mahdoton lukea. Tekstit voi jättää pois, jos ei sanottavaa ole.

Sillä välin kun vanhemmat kiertävät kokoelmanäyttelyssä, lapset kirjoittavat ja piirtävät palautetta museolle sisääntulokerroksen punaisessa nurkkauksessa. Se on heistä mukavaa puuhaa.

Museokierroksemme päättyy Designmuseon kahvilaan, jossa on hyvin tilaa. Valittavana on suolainen piirakka, jonka saa myös lisäkesalaatin kera, croissant, pullaa, suklaatorttua, pikkuleipää tai viineriä.  Valikoima ei päätä huimaa ja kahvilanpitäjä joutuu pian myymään ei-oota; pullista ja viinereistä viemme viimeiset. Kahvi on hyvää, myös pienten valmistajien tuoremehua ja limonadia löytyy.

Jostakin syystä kahvilan tiskillä oleva Tapio Wirkkalan kaunis Ultima Thule-vesikannu tuntuu olevan aina tyhjä. Olisikohan mahdollista laittaa useampi kannu, jos ei yhtä ehdi jatkuvasti täyttää? Moni kaipaa kahvin seuraksi vesilasillista.

Sunnuntai kääntyi iltapäivään. Suuntasimme kotiin valmistamaan päivällistä.

Designmuseo, Korkeavuorenkatu 23, Helsinki

Avoinna ti 11-20 ja ke-su 11-18
www. designmuseo.fi
Kahvila ja museokauppa

Kotona voi olla yllättävän kallista

Viime aikoina olen saanut jatkuvasti arvoida, kuinka paljon haluan maksaa erinäisistä kotiarkeen liittyvistä pikkuaskareista. Esikoinen näet himoitsee pikkupoikien villitystä, kuula-asetta.

Ylimääräisiä kymppejä ei perheessämme automaattisesti lapsille jaella, siispä selitin pojalle, että jos hän auttaa kotitöissä, maksan siitä mielelläni hänelle taskurahaa, josta hän voi säästää lelua varten.

Teimme listan asioista, joista pientä korvausta voisi saada: jätepaperien vieminen keräyslaatikkoon, astianpesukoneen tyhjennys, pikkuveljen hoitaminen, käsipyyhkeiden vaihtaminen, roskapussin ja biojätteen vieminen. Pöydän kattaminen, pihan haravointi, tyhjien pullojen palautus... 11-vuotiaalle sopivia tehtäviä kertyi monipuolinen lista.

Poika tarttui toimeen innokkaasti ja ensimmäisen viikon aikana tehtävälistaan kertyi ylenmäärin rasteja. Apukädet helpottivat myös omaa kotityövuortani.

Toisella viikolla tahti alkoi hiljentyä. Kolmannen viikon alkaessa homma hiipui lähes kokonaan. Poika alkoi kysellä, miten paljon hän saisi sänkynsä petaamisesta tai siitä, että nostaa lattialle heittämänsä takin naulakkoon. Entä paljonko irtoaisi hyvästä koenumerosta?

Kotitöiden uuvuttava toistuvuus ei häntä enää inspiroinut, silti koti oli alkanut näyttäytyä hänen silmissään hämmästyttävänä rahasampona, jossa moni teko tuottaisi kilahduksen kassaan.

Selitin, etten minäkään laskuta häntä vaatteiden pesusta, siivouksesta, valmistamistani aterioista, tv:n katselusta tai lakanoiden vaihdosta. En myöskään peri vuokraa häneltä huoneesta. Perheessä jokainen osallistuu osaamisensa mukaan, koska ei ole reilua, että vanhempien kaikki vapaa-aika kuluu kotitöissä, joita tehdään koko perheen hyväksi.

Ja jos on erityisen paljon avuksi, kuten hän viime aikoina, voi kotitöillä myös hiukan tienata.

Poika näytti oivaltavan homman juonen, etenkin kun hän sai välipalan hintalapun kera.

Venetsian biennaali - syksyn kohokohta

Jos lokakuussa on mahdollisuus lähteä ulkomaille, suuntaan Italiaan ja Venetsian biennaaliin. Siellä saa upeissa puitteissa ajatuksia ruokkivan katsauksen eri maiden nykytaidetta tai arkkitehtuuria. Venetsiassa sää on usein syksyllä miellyttävä; ei läkähdyttävä, silti kesäinen. Lomakuukausien tungoskin on ohi.

Parillisina vuosina biennaalin pääroolin saa arkkitehtuuri. Tämän vuoden teema Fundamentals on palkitun hollantilaisen arkkitehdin ja näyttelyn kuratoineen  Rem Koolhaasin valitsema.

Biennaalialueita on kaksi; lähempänä San Marcon aukiota sijaitsevan Arsenalen telakka-alueen isot hallit sekä Giardinissa sijaitsevat kansalliset paviljongit.

25 euron lipulla pääsee kerran kumpaankin paikkaan, eikä lippua tarvitse käyttää samana päivänä – onneksi. Kummassakin kohteessa kun vierähtää helposti päivä.

Giardinissa sijaitseva päänäyttely Elements of Architecture pureutuu rakennusten eri osiin alkaen lattioista ja ovista päätyen tulisijoihin ja kattoihin.

Tulevaa ei visioida vaan haetaan näkemystä osien historiasta. Mielenkiintoista on havaita, miten vaikkapa ikkunan tarkoitus on vuosisatojen saatossa ja eri kulttuureissa muuttunut, tai kuinka parveke asemoituu yksityisen ja julkisen, sisä- ja ulkotilan välimaastoon ja toimii myös vallanpitäjien näyttämönä.

Suomi esittäytyy Keskuspaviljongin vieressä, omassa Alvar Aallon suunnittelemassa Aalto-paviljongissa, ja on myös mukana Sverre Fehnin suunnitteleman Pohjoismaiden paviljongin yhteisnäyttelyssä.

Seinäjokelaisarkkitehdin Anssi Lassilan (OOPEAA, Office for Peripheral Architecture) Re-Creation-installaatio on yhteistyöprojekti, jossa Lassilan suunnittelema puurakenne toteutettiin Kiinassa paikallisten arkkitehtien voimin, paikalliseen rakennuskulttuuriin soveltaen.






















Siinä kun Lassilan puumaja on jäyhän veistoksellinen, on kiinalainen bambusta rakennettu versio ilmava, valoisa, lähes leikkisä. Kummankin majan sisälle voi mennä tunnelmoimaan.

Aalto-paviljonki toimii installaatioiden välisenä siltana, jossa työprosessia avataan muun muassa videolla.

Alueella on muutama kahvila, joista saa ostaa pikku purtavaa ja juomia. Näyttelyn lomassa on kiva nauttia aurinkoisella terassilla kylmää valkoviiniä ja lepuuttaa katsettaan Venetsian laguunin laineissa.




Yksi suosikkejani oli Japanin paviljonki, jossa tarjottiin ideoita kyläyhteisöjen rakennusperinteistä.

Myös Iso-Britannia piti lippuaan korkealla. Viime vuonna britit olivat keksineet lisävetonaulaksi afternoon tea'n, joka houkutteli väkeä jonoiksi asti. Paviljongin takaosassa avautuva terassi onkin täydellinen paikka teehetkeen.

Arsenalin näyttelyalueen valloitus alkoi Italian osuudesta. Hallissa toisensa perään oli ripustettu valkokankaita, joiden molemmin puolin pyöri kohtauksia Italiassa kuvatuista elokuvista. Henkeäsalpaavia maisemia, hienoja rakennuksia, tunnustettuja ohjaajia, karismaattisia näyttelijöitä. Viihdyttävä, vangitseva kokonaisuus.

Kosovon teos oli vaikuttava perinnejakkaroista koottu installaatio. 

Dominikaanisen tasavallan installaation yli saattoi kävellä.

Kovin paljon ei biennaalin tarjontaa kykene kerralla pureksimaan, sillä useimmat näyttelyt ovat perusteellisia tietopaketteja, myös visuaalisesti stimuloivia. Viime vuotisessa nykytaiteen biennaalissa videoteosten suuri määrä teki näyttelyn katsomisesta jopa työlästä. Arkkitehtuuribiennaali ei ollut niin raskas, mutta nykytaiteen elämyksellisyyteen se ei yltänyt.

Talvi-iltoihin viemisiksi jäi pohdiskeltavan ohella myös materiaalia, jota valikoin parhaista näyttelyistä. Jos asuisin Venetsiassa, kävisin biennaalissa viikoittain, maistelisin sitä kerros kerrokselta.

Majoittuminen Venetsiassa ei ole halvimmasta päästä. Vaatimattomastakin hotellihuoneesta saa pulittaa toista sataa euroa. Jos viipyy pidempään kuin kaksi yötä, hyvä vaihtoehto on asunnon vuokraus. Vuokrakämppiä tarjoavia välittäjiä ja yksityisiä on netissäkin paljon. 

Tällä kertaa löysin yöpymispaikaksi kodikkaan B&B:n hieman sivusta, idylliseltä Lidon saarelta. Vaporettolla keikutteli seitsemässä minuutissa Giardiniin, kymmenessä Arsenaliin. Rannoistaan ja elokuvajuhlistaan kuuluisan Lidon hiekkarannat olivat jo hiljaisia, mutta iltauinnille tarkeni mainiosti. Rantaviivaa värittävät simpukankuoret.

Huono puoli Venetsiassa alkaa olla sen pääelinkeino, turismi. Keskusta-alue ja San Marcon aukiota ympäröivät kadut ovat välillä tukalan täynnä. Venetsia vetää laumoittain turisteja, jotka pyrähtävät vain lyhyelle visiitille. Valitettavasti se näkyy usein kunnianhimottomina ravintoloina  ja välinpitämättömänä palveluna. 

Jos yöpyminen onkin arvokasta, saa tuliaisiksi edullisesti Muranon lasihelyjä tai paikallisia nahkalaukkuja. Ja onhan Venetsia ainutlaatuinen, historiallinen kaupunki, jonne kannattaa mennä vaikkei nykytaide tai arkkitehtuuri väräyttäisikään. 

Venetsian biennaali  Fundamentals 7.6.-23.11.2014

Näkemiin prinsessat, hyvästi vaaleanpunainen!

Eilen oli aavistuksen tunteellinen päivä.

Tytär halusi, että hänen huoneessaan vaihdetaan sängyn paikkaa. Sen vuoksi oli syytä käydä läpi lattialla lojuvat, tavaroita pursuavat laatikot ja lajitella niiden sisältö kiertoon laitettaviin, roskiin meneviin ja säilytettäviin.

Paperikasoja seuloessaan tytär antoi lähtötuomion oitis paperinukeille. Hän ei ollut koskaan oikein innostunut näpertämään niiden kanssa. Pehmeiden tavaroiden laatikoista kiertoon lähtivät nuket, niiden vaatteet, pikkuiset peitot ja lakanat. Barbit jäivät.

Poistettaviksi päätyneet nukenrattaat peri tyytyväinen pikkuveli, samoin kun Prinsessa-lehden kaksi vuosikertaa.

Roolivaatteet, hörhelömekot, kruunut ja keijukaisen siivet, olivat vielä keväällä ahkerassa käytössä aina kun tyttärellä oli kavereita leikkimässä. Nyt hän sekuntiakaan miettimättä siirsi ne poistettaviin.

"Joku pikku tyttö varmaan tykkää näistä", hän arveli ja lisäsi pinoon myös prinsessa-aiheiset palapelinsä.

Muistan ristiriitaisen olon, kun jokunen vuosi sitten vaalenpunainen alkoi vyöryä kotiimme tyttären joululahja- ja synttäripaketeissa.

Omassa lapsuudessani värimaailma oli lähinnä syvänkeltaista, ruskeaa ja kirkkaanpunaista. Lasten sukupuoliroolittaminen värien mukaan ei ollut niin päällekäyvää kuin nykyään. Vaalenpunainen on osoitettu pikkutytöille, ja siihen liittyvät mielikuvat hempeydestä, romanttisuudesta ja viattomuudesta tuntuvat todella oudoilta kun samalla pienille pojille tyrkytetään pyssyjä, kilpa-autoja ja hirviöitä. Tarjolla olevien maailmojen kaavamaisuus tökkii.

Pakkasimme isoon säkkiin roolivaatteet, palapelit ja nuket päiväkotiin vietäväksi. Nopeastipa prinsessakausi sujahti – se tuntui hivenen haikealta. Olen iloinen siitä, että barbit vielä jäivät. Leikin aika on elämässä hirmu lyhyt.

Onneksi kotonamme voi edelleen törmätä vaalenapunaisia nukenrattaita työntävään batmaniin.

Vessojen aateli majailee museoissa

Lapsuudessani ulkomaanmatkat olivat harvassa, mutta niinä kertoina kun perheemme lähti maailmalle, visiittejä rytmitti yksi pyhä sääntö: joka päivä on tutustuttava vähintään yhteen kirkkoon tai museoon.

Totuin sääntöön sitä kummemmin kyseenalaistamatta. Opin pitämään siitä, että katolisissa maissa kadulta oli mukava pujahtaa hetkeksi kirkon viileyteen, ja että nykytaiteen museot tarjoavat yllätyksiä ja ihmeteltävää.

Samaa museo tai kirkko päivässä -perinnettä olen jatkanut omien lasteni kanssa. Koska matkakohteemme ovat usein sellaisia, jotka olemme valinneet kulttuurinähtävyyksien perusteella, kuuluu moniin reissupäiviin useampi kirkko ja museon ohella usein myös linna tai puisto.

Kukaties äitini oli aikanaan hoksannut saman, minkä sittemmin olen oppinut reissatessani katraineni Euroopassa ja New Yorkissa. Lapsiperheille museot ovat parhaita kohteita, sillä niistä löytyy aina näyttelytarjonnan ohella siisti vessa.

Olen viime vuosina viettänyt runsaasti aikaa maailman hienoimpien museoiden vessoissa milloin vaippaikäisen kainaloon asti -kakkoja siivoten, milloin jo melkein omatoimisen seuralaisena.

EMMA- Espoon modernin taiteen museo pärjää hienosti myös vessarintamalla.

Helpotuksen tarjoamisen ohella museoiden vessat ilahduttavat usein myös esteettisesti materiaali- ja kalustevalinnoillaan.

Uusi kuuma peruna kulttuurilaitosten vessarintamalle on nousemassa kun perinteinen jako kahteen osastoon ei päde: pitäisikö naisten- ja miestenvessan lisäksi olla tarjolla myös sukupuolineutraali-wc?


Oheiset kuvat ovat New Yorkin Manhattanilla sijaitsevasta uudehkosta nykytaiteen museosta, tokiolaisen SANAA-arkkitehtien suunnittelemasta New Museumista. Siellä säväyttävä vessa löytyi muun muassa sisääntuloaulasta, jonne oli kadulta esteetön kulku kärryjen - myös pyörätuolin tai rollaattorin  - kanssa. Itse Ghost in the Machine -näyttelyssäkin oli hauskaa, vihreällä hissillä sai surrutella kerrosten välillä, toisten teosten sisälle saattoi mennä kurkistelemaan, toisia töitä puolestaan saattoi kuunnella. Olokin oli turvallinen, kun museon vartijat pitivät seuruettamme tarkkaan silmällä.

Opetusministeriön Kulttuuria kaikille -selvityksestä löytyy lisätietoa toiveista saada sukupuolineutraalit vessat museoihin.

On kiirettä pitänyt

Kävin katsomassa kummisetääni pari viikkoa sitten. Se oli ensimmäinen tapaaminen hänen kanssaan vuosiin.  Molemmilla oli ollut kiireitä tahoillamme, minulla ruuhkavuosikiireet, hänellä lapsenlapsiaan hoitavan ja ahkerasti mökkeilevän eläkeläisen kiireet. Yhteydenpito oli jäänyt joulukortteihin.

Setä ilahtui näkemisestäni. Hän halusi kovasti kuulla, miten elämäni sujuu. Jutteluamme hankaloitti hänen huono kuulonsa ja kuulolaitteen särinä. "Piti se elää tähän asti, että tämmöistäkin kokee. Ihan kuin ukkonen jyrisisi korvassa", hän naurahti.

Setä oli laihtunut ja haurastunut. Äkisti levinnyt syöpä oli päässyt yllättämään; hoidot eivät enää tehonneet. Hän oli silti hyvällä mielellä, tilanteensa hyväksyneenä. Hän kehui Terhokodin hoitoa, ja kiitteli saaneensa elää hyvän elämän. Hän oli järjestellyt käytännön asioita niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista. Sairauden ottaessa ylivallan oli tullut aika lopettaa elämän hallinnan yrittäminen. Se tuntui olevan helpotus.

Palauttelimme mieliin, mitä olimme yhdessä kokeneet. Nuorempana olin turvautunut kummisedän apuun useita kertoja, sillä muutin opiskelemaan  paikkakunnalle, jossa hän asui. Ensimmäisenä talvena hän hätyytti vuokraisäntääni korjaamaan asuntoni lämmityksen. Sekin kerta on jäänyt mieleen, kun hän kuskasi minut akuutin umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi sairaalaan. Kipu oli karmea, mutta lievää komiikkaa tilanteeseen toi se, että olin tuiterissa nautittuani omatekoista viiniä. Setää muisto huvitti.

Puheleminen ja kuulon kanssa pinnistely väsyttivät kummisetää. Vuosiluvut ja tapahtumat alkoivat mennä sikin sokin. Hän kiitteli vierailustani, mutta totesi hyvästellessämme:"Eipä tullut paljon nähtyä."

Vaikka sävyssä ei ollut lainkaan syytöstä, asia jäi mietityttämään. Eipä tosiaan tullut paljon nähtyä, tässä elämässä.

Miksi laitamme kiireet arvojärjestykseen vasta sitten, kun tiedämme toisen tekevän kuolemaa, että tapaamista ei voi lykätä ensi syksyyn, ei edes ensi viikkoon? Vavahduttavaa oli oivaltaa, että kiireiden vuoksi olen harvoin täysin läsnä edes läheisimpieni elämässä.

Jatkuvien aikataulujen keskellä syntyy illuusio siitä, että kiire mittaa ihmisen arvoa, mutta myös siitä, että oman elämän olennaiset palikat ovat itsestäänselvyyksiä, jotka  kiireillä on oikeus jyrätä. Kiireitä mahtuu viikkoon montaa sorttia; työ- ja palaverikiireistä pyykinpesu-, ruoanlaitto-, lasten harrastuksiinviemis- ja kevätvaatteidenostokiireisiin.

Selkeys oman elämän arvokkaimpien asioiden järjestyksestä auttaa uudistamaan suhdetta ajan käyttöön ja pitämään pään kylmänä kiireiden tempoessa. Se lienee tahdon ja ymmärryksen asia – siis opittavissa.

Haaveissa oma huone

Tahdon oman huoneen.

Huoneessani saisi olla laveri, kirjahylly täynnä valikoituja kirjoja, levyjä ja lehtiä, sekä pieni pöytä. Kodikas jalkalamppu lukuvalona, klavinova sekä kuulokkeet.  Ei mitään turhaa, ehkei edes mattoa. Mieluummin askeettista kuin runsasta.

Menisin omaan huoneeseen heti kun olisin saanut perheen iltaruokailun hoidettua. Vetäisin oven visusti kiinni perässä, loikoilisin sängyllä kirjan kanssa ja laittaisin ehkä musiikin hiljaiselle.

Sain ensimmäisen oman huoneen, kun täytin kuusi.

Siihen asti olin jakanut huoneen isoveljeni kanssa. Nukuimme kerrossängyssä, minä alhaalla, veli ylhäällä. Kerran veli putosi sängystä päistikkaa nokilleen lattialle niin että nenästä suihkusi verta. Toisella kertaa nukahdin purkka suussa, ja aamulla se oli sotkeutunu kutreihini niin perusteellisesti, että kun purkka leikattiin hiuksistani, tuloksena oli poikatukka.

Veljeni oli kinunnut omaa huonetta jo pitkään ja hän tartutti huonehingun myös minuun. Aloin ymmärtää, että oma huone on se, mitä eniten tässä maailmassa tarvitsen, jota ilman en saa kavereita ja olen muutenkin onneton lopun ikääni.

Haave toteutui kun muutimme toiselle paikkakunnalle, jonne äiti ei olisi halunnut, mutta isän ura veti. Muuton myötä saimme isomman asunnon ja minä ja veljeni omat huoneet.

Jostakin syystä sain itse valita huoneeseeni kirjoituspöydän. Halusin punaisen, jonka kahdessa laatikossa oli kullanväriset pyöreät vetimet. Uusi kirjoituspöytä hautautui nopeasti epämääräisten tavaroiden ja papereiden alle. Lattia oli barbien ja muun roinan vallassa niin ettei kukaan yleensä tullut ovensuuta peremmälle. Luultavasti huoneeni imuroitiin vain jouluksi. Sain puuhailla omiani kaikessa rauhassa.

Oma huone minulla oli aikuisuuteen asti – kunnes muutin yhteen poikaystävän kanssa. Siinä kohtaa tilan menetys ei surettanut lainkaan. Kepeän iloisesti luovuin tuosta saavutetusta etuudesta.

Nyt kotonani on tilaa, josta lyhennän isoa lainaa, mutta minulla ei ole omaa huonetta. Jokin tässä yhtälössä mättää.